On suuri ihme, kuinka paljon lohtua voi tuoda pikkiriikkinen ajokoira käpertyneenä pehmeälle pedille takkatulen lämpöön.

Helinän tarina

Marraskuussa 2009, keskellä raskainta mahdollista suruaikaa, minulle tuli ehdotus koskien Irinan koiratarhalla Viipurissa olevaa ajokoiravanhusta. Tämä koira oli tarhalla menettänyt elämänhalunsa, muut koirat kiusasivat häntä, syksy ja talven tulo palelsivat vanhaa lyhytkarvaista koiraa. Koiratarhalla käyvät suomalaiset auttajat toivoivat, että vanhus pääsisi edes hetkeksi pois näistä oloista. Tälle koiralle piti kuitenkin löytää aivan erityisen ymmärtäväinen koti, sillä 11 vuotta ihmisen välinpitämättömyydestä ja julmuudesta kärsien olivat tehneet tehtävänsä, eikä hän enää luottanut ihmisiin. Minä näin saamissani valokuvissa koiravanhuksen silmät ja katseen, jossa oli syvyyttä, ja asiaa mietittyäni päätin avata hänelle kotini oven ja sydämeni. Annoin koiralle nimeksi Helinä.

Helinä palelee Viipurin koiratarhalla. Kuva Kristiina Jaasko, Viipurin koirat ry.

5.12.2009 lähdimme Marin, Ninan ja Sinin kanssa Viipurin koira ry:n aktiivien kanssa Viipuriin koiratarhalle hakemaan Helinää kotiin. Reissu oli raskas aikaisine herätyksineen ja pitkine ajomatkoineen. Irinan tarhalle saavuttuamme meitä vastassa oli suuri joukko herkkujen, ruoan ja läheisyyden kaipuusta haukkuvia ja tunkevia koiria. Mutta missä oli Helinä…Helinä makasi sisärakennuksessa reagoimatta mihinkään, aivan liikkumatta kaminan vieressä. Menin varovasti Helinän viereen, laitoin herkkua maahan ja käteeni aivan hänen nenän eteen. Pikkuhiljaa silmät aukenivat, ja olivat täynnä hämmästystä, ’tuliko joku tosiaan minun luokseni?’. Kesti hetken ennen kuin edes maahan laitetut herkut kelpasivat, mutta lopulta Helinä uskaltautui varovasti ottamaan jopa kädestäni. Istuin siinä kaikessa rauhassa hänen vierellään, annoin herkkuja ja varovasti silittelin häntä. Halusin kuitenkin tutustua tarhaan ja jätin Helinän hetkeksi toipumaan ihmetyksestä, mutta aina kun kävelin hänen ohitseen juttelin vähän ja tarjosin herkkua.

Ensimmäinen tutustuminen Helinän kanssa Viipurissa. Kuvat Nora Antila, Viipurin koirat ry.

Lähdimme myös käymään Olgan tarhalla, ja tullessamme sieltä takaisin Helinä oli ulkona muiden koirien joukossa ja suureksi ihmeeksemme käveli suoraan luokseni, hän siis tunnisti minut tämän lyhyen tutustumisen jälkeen! Siinä ei sitten kyyneleetkään enää pysyneet poissa silmistä, niin ihmeellinen tuo hetki oli.

Pääsimme lähtemään kotimatkalle melko myöhään. Helinä yllätti meidät menemällä sujuvasti ja suoraan auton takaluukkuun. Irina sanoikin, että Helinä on sinne päästessään helpottunut ja kiitollinen. Ja hän olikin, nukkui tyytyväisenä koko pitkän matkan heräten katselemaan ikkunasta ainoastaan kun pysähdyttiin tai ajettiin hiljaa. Muutamat väli-ulkoilutuksetkin sujuivat hienosti, ja Helinä kapusi tyytyväisenä takaisin auton takaluukkuun. Perillä olimme kai joskus 01:30 yöllä.

Jo tarhalla lupasin Helinälle, että kun päästään kotiin yöllä laitan takkaan tulen, niin että hän pääsee pehmeälle pedille lämpimään nukkumaan. Teimme pienen kävelyn ja menimme sisälle, Helinä joi kupillisen vettä ja lähti tutkimaan paikkoja uteliaasti. Hän tuli sisälle ja osasi olla todella hienosti ottaen huomioon että tuskin koskaan ennen on ollut sisäkoirana. Annoin Helinälle tietenkin ruokaa, ja sen jälkeen tapahtui jotain todella erikoista ja ihmeellistä. Helinä meni jotenkin vaikean oloisesti matolle makaamaan ja alkoi huutaa/ulvoa. Pelästyin tosi pahasti, ajattelin että häntä sattuu johonkin ja onko hän todella noin kipeä…mutta kyse ei todellakaan ollut kivusta. Nimittäin Helinä kellahti selälleen, kiemurteli, ja jatkoi ulvomista. Minulle selvisi hetken päästä, että Helinä huutaa onnesta! Hän oli helpottunut päästyään pois tarhalta ja hänen oli niin hyvä olla, ja minä istuin matolla Helinän vieressä silitellen häntä varovasti vatsasta. Tämän hetken jälkeen Helinä käpertyi pedille takkatulen lämpöön ja nukkui yli vuorokauden lukuunottamatta muutamaa pientä ulkoilu- ja ruokataukoa.

Helinä nautiskelee takkatulen lämmöstä.

Helinä oli uskomattoman viisas koira. Menneisyydestään huolimatta hän päätti luottaa yhteen ihmiseen, tai oikeammin kahteen, sillä hän hyväksyi myös äitini. Hän oli sisäsiisti, oppi odottamaan kotona hienosti työpäivän ajan, oppi kävelemään  hienosti ja mallikelpoisesti hihnassa, istui ennen ruokaa ja oven avaamista, otti kontaktia –myös lenkillä. Aamulla herättyäni minua odotti aina hyväntuulinen pikkiriikkinen ajokoira, jonka siimahäntä viipotti villisti edestakaisin ja koko ajokoirakin heilui ja venkoili. Helinä tosiaan otti myös tuon ensimmäisen illan jälkeen tavakseen kellahdella selälleen masurapsutuksiin. Hänellä oli myös kaksi aivan erityistä piirrettä, ensinnäkin Helinä tuoksui. Siis vaikka hän oli likainen eikä näin varautuneen koiran kohdalla pesu tule todellakaan ensimmäiseksi mieleen, Helinä tuoksui heti ensimmäisestä yöstään lähtien voimakkaalle ’hyvänolotuoksulle’. Toiseksi, Helinä hymyili ja nauroi nostamalla suupieliään, erityisesti masurapsutuksien aikana.

Helinä nautiskelee masurapsutuksista.

Helinällä oli nisäkasvaimia sekä muita kasvaimia, ja tiedossa oli ettei hänen aikansa välttämättä enää olisi pitkä. Mutta lyhyessä ajassa Helinän surkea olemus  muuttui ja hän ikään kuin puhkesi kukkaan. Karva alkoi kiiltää ja painokin nousi. Kuntokin näytti kohoavan, sillä Helinä kävi aina vähintään kerran päivässä pitkällä ’metsästysretkellä’ kanssani eli lenkillä. Lääkärintarkastuksessakin ihmeteltiin miten niin nopeasti voi koiran kunto muuttua.

Lunta nenänpäässä.

Lähdettäiskö metsästysretkelle?

Joulua vietimme hiljaisissa merkeissä Helinän kanssa kahdestaan.

Lanttulaatikon laittoa.

Onellisena Joululuusta.

Helinän kasvaimet vaitettavasti olivat lähettäneet etäpesäkkeitä ja hänen terveytensä huononi lopuksi melko nopeasti. Jouduin tekemään raskaan päätöksen vain kolme kuukautta Helinän kotiin tulon jälkeen. Päälimmäiseksi kuitenkin jäi suuri onni siitä, että Helinä sai nauttia edes nämä elämänsä viimeiset kuukaudet kodin lämmöstä, pehmeästä pedistä, hyvästä ruoasta ja masurapsutuksista. Viimeiset sanani Helinälle olivat ’Kiitos Helinä’ sillä minä pelastin Helinän mutta samalla myös Helinä pelasti minut, sillä olin juuri hiljattain menettänyt rakkaista rakkaimman elämänkumppanini Felician. Helinän ansiosta luokseni Suomeen pääsivät Irinan koiratarhalta myös ’pikkutytöt’ Lucy (Lusia) ja Manja, joista Manjasta sitten tulikin minun koira.

Helinän muistopäivänä 5.12.2010

Kristiina

Vielä muutama kuva:

Hyvää Helinän päivää!

Uuden pedin koemakaus.

Helinä seuraa pikkutyttöjen touhuja ikkunasta.